Joustavia ratkaisuja erilaisiin tarpeisiin

Helsingin sanomissa 2.11.2018 julkaistu mielipidekirjoitus Erityisluokka on lapselleni paras paikka oppia herätti ajatuksia.

Tuoreen valtioneuvoston tutkimuksen (Oppimisen tuki varhaislapsuudesta toisen asteen siirtymään: tasa-arvon toteutuminen ja kehittämistarpeet 9/2018) mukaan sekä tukea saavien että muiden oppilaiden osaamistulosten näkökulmasta ihanteellisin ratkaisu on, että tehostettua tai erityistä tukea tarvitsevat oppilaat saavat tukensa lähtökohtaisesti muun opetuksen yhteydessä niin, että samassa ryhmässä on muutama muu tukea saava oppilas. Tuen toteutuspaikalla ei tutkimuksen käytettävissä olleiden aineistojen ollut suoranaista vaikutusta oppilaiden osaamiseen, mutta omiin osaamiskäsityksiin kyllä. Niiden oppilaiden, jotka saivat tukea lähtökohtaisesti muun opetusryhmän mukana, käsitykset omasta osaamisestaan olivat kielteisempiä kuin pienryhmissä tukea saaneiden oppilaiden käsitykset, jotka taas olivat todellisia osaamistuloksia korkeammat. Sitä, onko kyseessä esimerkiksi pienluokilla tapahtuva vaatimustason lasku tai oppijaminäkuvan muutos positiivisempaan suuntaan, tutkimus ei kerro.

Tutkimuksessa tarkasteltiin tukea nimenomaan osaamistulosten näkökulmasta. Ei oppilaan kouluviihtyvyyden, yksilöllisten tarpeiden tai hyvinvoinnin kannalta. Huomioon ei myöskään otettu työskentelyn-, itsesääteIyn- tai toiminnanohjauksen taitoja. Inklusiivisen koulun käsitteen yhteydessä puhutaan paljon oppilaan edusta ja oppilaskeskeisyydestä. Kuitenkin samassa valtioneuvoston tutkimusraportissa todetaan, että oppilaan osallisuus tuen tarpeen arvioinnissa ja oman tuen suunnittelussa ei näyttäisi tällä hetkellä toteutuvan osassa suomalaiskouluista. Huomiota tulisikin tutkimuksen mukaan kiinnittää siihen, että oppilas saa oman äänensä kuuluviin häntä itseään koskevissa asioissa ja päätöksissä. 

Oman erityisopetuksen kentän noin 15 vuoden työkokemukseni pohjalta näyttäisi siltä, että pienluokille itse haluavia oppilaita on runsaasti. Usein heillä on myös itsellään vahva näkemys siihen, miksi pienluokka olisi heille sopiva paikka opiskella tai miksi yleisopetuksen ryhmissä opiskelu ei onnistu. Tämä oppilaan oma näkökulma jää usein sivuun puhuttaessa inklusiivisen koulun hyödyistä. Voisiko ollakin niin, että pienluokilla opiskeltaessa oppilaan oppijaminäkuva ja itsetunto vahvistuu sopivan haastetason sekä positiivisten oppimiskokemusten kautta? Turvallinen, rauhallinen ja strukturoitu ympäristö tarjoavat mahdollisuuden opiskella omilla vahvuuksilla, saada tukea aikuisilta ja sitä kautta myös viihtyä koulussa. Nämä seikat korostuvat oppilaiden omissa näkemyksissä. Myös toiselta asteelta tullut palaute omilta pienluokilta sinne siirtyneistä oppilaista kertoo, että oppilaat käyttäytyvät hyvin, oppilailla on hyvät työskentely- ja opiskelutaidot ja että he osaavat hyödyntää opiskelussa omia vahvuuksiaan.  

Mutta pystymmekö kouluissa vastaamaan oppilaiden todellisiin tarpeisiin? Voisimmeko uusia kouluja suunnitellessamme tai inklusiivisuuteen pyrkiessämme ottaa  joustavasti huomioon myöskin oppilaiden yksilölliset ja erilaiset tarpeet? Hiljaisia ja hälyttömiä tiloja työskentelyyn (myös ryhmätyötiloja), opettajien ammatillisen osaamisen vahvistaminen täydennyskoulutuksen ja opettajankoulutuksen kehittämisen kautta, erityisopetuksen resurssia hyödyntävän yhteisopettajuuden kehittäminen, riittävät ja tarpeisiin vastaavat opetusresurssit, moniammatillisen osaamisen hyödyntäminen ja niin edelleen. Paljon on tehtävissä jo luokkahuoneissa vahvalla struktuurilla, monipuolisella havainnollistamisella, eriyttämisellä ja oppilaiden aidolla kohtaamisella. Nämä kaikki ovat pienluokan opetuksessa perusasioita. Monissa kunnissa asioita tehdään jo hyvin ja kouluja kehitetään hyvään suuntaan. Kainuussa on uskallettu kehitystyön ohella tehdä valtavirrasta poikkeava hyppy. Pienluokkia on perustettu lisää. Oppilaiden tarpeisiin ja kuntouttava näkökulma huomioiden. Pitääkö pienluokilla olla niin negatiivinen kaiku?